Hieman vanhemmat ihmiset muistavat Suomen, jossa radiossa oli vain muutama kanava.

Satunnainen kevyttä musiikkia etsivä radion kuuntelija ei voinut välttyä kuulemasta vaikkapa sunnuntaiaamun hartautta tai Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmaa.Koska viestintäkanavia oli vähän, lisäsi se ymmärrystä myös muiden ihmisten tarpeista, kun ei saanut kuunneltua ainoastaan sitä, mitä itse radiosta etsi.Vaikka informaatiota on nykyään valtavasti enemmän, on se usein myös kärjistävämpää ja lokeroivampaa, kun mediankäyttäjä itse valitsee sisällöt kiinnostuksensa mukaan. Median murros on viime vuosikymmeninä ollut kova, ja mediataloja haastavat ketterät verkkolehdet ja sosiaalinen media. Erityisesti yhteiskuntapoliittista viestintää seuraavana olen hieman huolestuneena seurannut sosiaalisen median vaikutuksen kasvua politiikassa.

Some on tullut jäädäkseen ja sen rooli kasvaa koko ajan. Tämän päivän Suomessa jokainen kansalainen ei ole vain median käyttäjä vaan myös median tuottaja. Ainakin ne lähes kolme miljoonaa suomalaista, jotka käyttävät Facebookia tai jotain muuta sosiaalisen median palvelua.

Kuka poliitikko uskaltaa olla kriittinen?

Vaikka paluuta menneiden vuosikymmenten yhtenäiskulttuuriin tai yhteiseen tietosisältöön ei kaipaisikaan, olen huomannut, että varsin moni meistä kokee mediaähkyä.

Tietoa tai siksi kutsuttavaa viestintää tulee joka tuutista sellaisella paineella, että muu elämä kärsii, kun huomio on jatkuvassa mediaseurannassa ja somessa.

Kesällä sitä huomaa, että on suorastaan kaipuuta Aleksis Kiven Impivaaralaiseen aikaan, perinteisiin paperilehtiin ja Yle Radio Suomeen.

Sosiaalisen median voima on sen sosiaalisuudessa. Erityisesti yhteydenpito ystäviin ja sukulaisiin on helpompaa kuin koskaan. Parhaimmillaan se lisää myös ymmärrystämme kanssaihmisten erialaisuudesta ja sen tuomasta rikkaudesta. Koska somekäyttäjiä on paljon, myös poliittinen viestintä on juurtunut someen. Tosin viestinnän sijaan parempi nimitys olisi vanhanaikainen termi propaganda, sillä viestintä tässä yhteydessä on usein yksipuolista ja tarkoitushakuista.

Minuun on ollut yhteydessä moni hämillään oleva äänestäjä, kun todellinen kuva asioista ja päätöksistä ei vastaa sitä kuvaa, joka somessa on annettu ylisuurina lupauksina. Tästä vain yhtenä esimerkkinä Lahden LAD-museohanke, jota poliitikot hymyillen taputtivat somessa liikkeelle, mutta ongelmien tullessa julki laittoivat virkamiehen tikun nokkaan.

Olen pitänyt keväästä asti somepaastoa, jota voin ainakin kollegoille lämpimästi suositella.

Tällainen ”somehymyily” voi antaa asioista virheellisen tilannekuvan, heikentää päätöksenteon normeja ja luottamustehtäviin liittyvää vastuuta sekä viihteellistää päätöksentekokulttuuria.

Somehymyily ei ikävä kyllä tuo lisäarvoa päätöksentekoon, vaan enemmänkin nakertaa sitä. Kuka poliitikko uskaltaa olla kyseenalaisia hankkeita vastaan tai kriittinen poliittisen eliitin toimintatapoja kohtaan, jos riskinä on, että kriittisenä erilaisille huuhaa-hankkeille saa vastarannankiisken maineen ja teilauksen somessa.

Olen myös itse joutunut toteamaan tämän nurjan puolen. Se on etäännyttänyt minua somesta – jopa niin paljon, että olen pitänyt keväästä asti somepaastoa, jota voin ainakin kollegoille lämpimästi suositella.

Facebook ja somepäivitykset antavat jatkossakin mahdollisuuden ylikuorrutukseen – mutta entistä enemmän toivoisi, että päätöksenteko niin Lahdessa kuin muissakin kunnissa avautuisi kohti valtuuston yhteisestä päätöksentekokulttuuria, jossa ongelmia ja kehittämistarpeita uskallettaisiin tunnustaa aiemmin, ja ehkäistä näin isompien vaikeutuksien syntymisestä.

Hyvää kesää Etelä-Suomen Sanomien lukijoille!

Mika Kari, kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Hämeen vaalipiirissä ja Lahden kaupunginvaltuutettu.

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 1.8.2020.